1 | 2 | 3 | 4 | 5

Murharouva ja agressiivinen nainen

Minulta kysytään usein, mistä saan tiedot poliisin työstä. Harvoin olen kuullut samaa tivattavan miespuolisilta kollegoilta, sillä heidän kai oletetaan automaattisesti hallitsevan vaikkapa poliisiorganisaation salat tai oikeaoppisen aseenkäsittelyn. Ampuma-aseista tiedänkin harvinaisen vähän -- olen pari kertaa ampunut ilmakiväärillä ja pahasti harhaan -- joten en ryhdy kuvailemaan niiden yksityiskohtaista käyttöä.

Välillä huvittaa naispuolisten rikoskirjailijoitten nimittely murharouviksi tai murhamammoiksi -- aivan kuin se, että nainen kirjoittaa väkivallasta ja aggressiivisista naisista olisi niin pelottavaa, että sitä pitäisi lieventää pehmentävillä nimityksillä. Kun kysytään, mistä aiheet tulevat, aloitan vastauksen usein sanomalla, että omista aggressioistani.

Se hämmentää kysyjiä, aivan kuin nainen ei saisi sanoa olevansa aggressiivinen. En ylpeile sillä piirteellä, mutta naisten on järkevämpi ilmaista aggressionsa ulospäin kun kääntää ne itseään vastaan vaikka syömishäiriöinä.

Väkivallan kuvaaminen on kuin nuorallatanssimista. Murha on riipivä ja järkyttävä tapahtuma, enkä halua kirjoissani yhtään vähätellä sen aiheuttamaa ahdistusta. Mutta missä menee raja realistisen väkivaltakuvauksen ja väkivallalla mässäilyn välillä? Minua eivät kiinnosta ihmishirviöt, epäinhimilliset sarjamurhaajapedot, jotka on helppo erottaa ns. hyvistä, vaan pikemminkin ne aivan tavalliset ihmiset, jotka syystä tai toisesta ajautuvat murhaan. En tietenkään hyväksy toisen ihmisen tappamista enkä halua 70-lukulaisesti yliymmärtää rikollisiani, mutta tiedän, että joissakin olosuhteissa voisin itsekin surmata. Siksi murhaajani saattavat olla sympaattisia ja viattomat paskiaisia. Ainakin toivon välttäväni stereotypioita.

Naisilla on onneksi jo niin vahva ja monimuotoinen asema rikoskirjallisuudessa, että tuskin kukaan enää epäilee lajin sopimista myös naisille. Silti en ihmettelisi yhtään, jos dekkaria yritettäisiin uudelleen maskulinisoida, kuten tapahtui viisikymmenluvulla. Minulta kysytään silloin tällöin voisinko kirjoittaa miespäähenkilöstä. Vastaan, että voisin, mutta mieluummin kirjoitan kuitenkin naisista.

Viides Maria Kallio -romaanini ilmestyy syksyllä 1997, kuudes on suunnitteilla. Sen pidemmälle en tulevaisuutta tiedä. Elän koko ajan sen mahdollisuuden kanssa, että sanat voivat kadota, mielihyvä sammua ja teksti lakata kulkemasta. Tässä ammatissa ei voi turvata vanhoihin saavutuksiin. Jokainen uusi teksti alkaa puhtaalta pöydältä, vaikka turvana olisikin joukko vakiohenkilöitä ja kainalosauvoina rikoskirjallisuuden konventiot.

Kirjat ja niiden henkilöt ovat rakkaita ystäviäni, jotka tuovat paljon huvia, tukea ja lohdutusta. Ne tekevät osaltaan elämää elämisen arvoiseksi. On ollut päiviä ja öitä, joista olen selvinnyt vain tiettyjen kirjojen ja kirjailijoiden avulla. Kiitos Jane, Dorothy ja Lucy, kiitos Antonia, Barbara, Sara (1) ja monet monet muut.

Vaikka kirjoittaminen on yksinäisen naisen hommaa, ajattelen mielelläni olevani osa pitkää ja loputonta tarinankertojien ketjua. Se on samalla kuulijoiden piiri, jossa kukin pääsee vuorollaan ääneen, ja toiset jakavat ilon kerrotusta. Ajatus on hyvin lohdullinen, ja jos omat kirjani kutsuvat lisää ihmisiä siihen piiriin, ne ovat täyttäneet ainoan niille asettamani tavoitteen.

---
1 Jane Austen, Dorothy L. Sayers, Lucy M. Montgomery, Antonia White, Barbara Pym, Sara Paretsky.