1 | 2 | 3 | 4 | 5

Ystäväni Maria

Maria Kallion hahmon syntyprosessista ei juuri ole muistiinmerkintöjä. Todennäköisesti päähenkilöstä oli ensin valmiina nimi. Maria on aina kuulunut suosikkinimiini, ja on paljon mahdollista, että jos esikoiseni olisi ollut tyttö, hänestä olisi tullut Maria -- jolloin päähenkilöni olisikin nimeltään aivan joku muu, älkää kysykö mikä. Tietysti nimen konnotaatiot Neitsyt Mariaan ja Maria Magdaleenaan, jonka kaima itse olen, ovat antoisia. Kallio taas oli sopivan tömäkkä ja maskuliininen sukunimi, joten jo nimessä näkyy päähenkilöni omalaatuinen naisenluonne.

Punainen pörrötukka oli selvää vilkuttelua niin viihdekirjallisuuden vakiosankarittarille kuin omalle idolilleni Peppi Pitkätossulle. Sitäpaitsi hennattu tukka kai kuuluu myös feministin stereotypiaan. Pisamat ja kissansilmät tulivat hiusten värin mukana. Halusin tehdä Mariasta lyhyehkön, sillä se korostaisi ristiriitaa ulkomuodon ja poliisinroolin välillä. Maskuliinisten, bodattujen lihasten ja naisellisten kurvien yhdistelmä oli kiinnostava. Se, että naispoliisi huolehtii hyvin kunnostaan, oli itsestäänselvyys. Mutta toki Marialle tuli maistua myös jalojen juomien -- siinä mielessä hän kiinnittyy ikiaikaiseen yksityisetsivätraditioon, ja toki viskilasi kohoaa hänen huulilleen myös kuin tervehdyksenä amerikkalaisille virkasiskoille.

Luonteeltaan Maria Kallio on räväkkä ja rohkea, moittipa joku kriitikko häntä huonotapaiseksikin -- varmaan siksi, ettei hän naiselle soveliaaksi miellettyyn tapaan asetu sivurooliin ja mielistele muita, vaan pitää kiinni omista oikeuksistaan. Sellaisesta henkilöstä kirjoittaminen on terapeuttista. Minua hämmentää ja paikoin kauhistuttaakin se, että ihmiset lukevat Maria Kalliota ja minua yksi yhteen. Maria Kallio ei ole omakuva eikä ihanneminä vaan ystävä, jonka kanssa minun täytyy saada seurustella säännöllisesti -- siinä kai yksi tekijä, joka ajaa kirjoittamaan.

Jokin aika sitten jouduin jäljittämään itsemurhakirjeen jättänyttä läheistä. Tilanne oli järkyttävä, ja yritin paeta sitä siirtymällä etsiväni nahkoihin: miten Maria Kallio toimisi vastaavanlaisessa tapauksessa? Mutta ei se tosipaikan tullen onnistunut, ei minusta ole toimimaan ensin ja ajattelemaan vasta sitten. En osannut edes ajatella, lähinnä vain ahdistua ja olla avuton. Vaikka haaveilinkin pienenä poliisin ammatista, ei haave kariutunut pelkkään fyysiseen alamittaisuuteeni, vaan myös henkiseen. Ei minusta olisi poliisiksi. Juuri siksi on virkistävää kirjoittaa ihmisestä, joka siihen ammattiin kykenee.

Toki Marian raamit ovat itselleni tuttuja ja tunnistettavia. Olemme saman ikäisiä, molemmat ovat viettäneet lapsuutensa painostavassa pikkukaupungissa ja kamppailleet sen asettamia roolirajoja vastaan, molemmat ovat etsineet paikkaansa elämässä kolmekymppiksi asti. Molemmat purkavat paineitaan vuoroin järkevästi liikkumalla, vuoroin tunkevat niitä viskilasiin. Ja kai meillä on aika samanlainen maailmankatsomuskin, vaikka Marialla tuntuukin olevan paljon selkeämmät mielipiteet kuin minulla.

Olen aina pyrkinyt kirjoittamaan asioista, jotka tunnen. Mutta en ole saanut poliisin koulutusta enkä myöskään murhannut ketään, ja silti kirjoitan rikoksista. Jokainen kuvaamani rikos on kuitenkin sellainen, jonka olisin voinut itse tehdä ja myös sellainen, jonka uhriksi voisin itse joutua. Tästä ammatista tulee helposti myös rankka, koska joutuu painumaan syvälle oman mielen mustiin kerroksiin. En halua asiaa romantisoida, koska siitä seuraavassa kiukuisessa masennuksessa ei ole mitään hohdokasta. Mieluummin eläisin ilman sitä depressiota.

Kirjoittaessani varastan todellisuutta ja ryöstöviljelen sekä omaani että toisten elämää. Kirjailijahan on ihmissyöjä, varsinainen bulimikko, joka ei jätä rauhaan edes ammoin haudattuja luita. Tunnustan, että Harmin paikan (1994) Sannalla oli esikuva, kirjan kirjoittamisaikana jo kuollut. En tiedä, oliko moraalisesti oikein käyttää toisen ihmisen kohtaloa, ehkä kyseessä oli jonkinlainen hautakirjoitus tai sovintoyritys.

Minulle muutaman kerran käynyt niin, että ihmiset alkavat jälkikäteen toimia kuin kirjoissani. Kuparisydän -teoksen ilmestymisestä oli kulunut kuukausi, kun skinit ja somalit tappelivat Joensuun kadulla kuin kirjassani. Eräs saman teoksen henkilön jonkinlainen esikuva, jota en ollut tavannut viiteentoista vuoteen, puhui minulle jälleen kohdatessamme täsmälleen teoksen henkilön suuhun panemillani sanoilla -- eikä hän todistettavasti ollut lukenut kirjaa! Luminaisen (1996) katoamiskuvio ilmestyi omaan elämääni teoksen oikovedosvaiheessa. Pienempiä yhteensattumia on kymmenittäin, eikä niitä tarvitse ihmetellä. Juuri niihän fiktion ja faktan suhde todellakin toimii.

Kirjojeni henkilöt ovat minulle hyvin todellisia, paljolti kai siksi, että todelliset ihmiset ovat niin kovin vaikeita. Monen vaiheet jatkuvat mielessäni vielä kirjan ilmestyttäkin. Eräs ystäväni oli kovasti huolissaan siitä, mitä Luminaisen Johannalle tapahtui. Olin miettinyt samaa, ja yhdessä kehitimme hänelle molempia tyydyttävän elämänjatkon. Joskus näen vaatteen tai kuulen kappaleen, joka selvästikin kuuluu luomalleni henkilölle, ja pari kertaa on jo luotu henkilö kävellyt kadulla vastaan.

Kirjassani Kuolemanspiraali (1997) murhatun tytön kohtalo suretti minua kovasti. Rauhoittuakseni minun oli pakko konstruoida mielessä vaihtoehtoinen tarina. Siinä Noora ei kuollutkaan, vaan vaipui puolen vuoden koomaan. Koomasta herättyään hän alkoi taas treenata, ja Helsingin maailmanmestaruuskisoissa 1999 hän lopulta voitti pariluistelun kultamitalin. Vollotin onnelliselle lopulle vuolaasti lenkkipolulla, mutta vaikka minulla valta juonen luomiseen olikin, tiesin, ettei tällainen loppu tuottaisi haluamani laista rikosromaania. (Saippuasarjaversiossa sen sijaan tämä happy end olisi paikallaan!)