1 | 2 | 3 | 4 | 5

Ruumiita imetyksen lomassa

Lapsen saaminen oli valtava elämänmuutos, vaikka lapsen halusinkin ja olin mielestäni valmis siihen. Silti sopeutuminen elämään täysin toisen ihmisen ehdoilla oli vaikeaa ja hankaavaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin myös totaalisesti joutunut perinteiseen naisenrooliin. Ei siihen ollut helppo sopeutua. Mutta äitiyslomalla kuitenkin tajusin, etten enää voinut elää "sitten kun" - elämää, jota siihen asti oikeastaan olin elänyt. Elämä oli siinä ja ajoi minut selkä seinää vasten vastaamaan siihen, miten aioin sitä viettää lapsenhoidon ohella.

Päiväkirjamerkinnät äitiysloman ensimmäisen puolen vuoden ajalta kertovat turhautumisesta, joka lopulta ajoi minut kirjoittamaan. Pienen vauvan kanssa on väistämättä suljettu kodin seinien sisälle, ja ilman kirjaystäviä olo olisi ollut hyvin yksinäinen. Ehkä pelko tyytymättömäksi ja katkeraksi äidiksi päätymisestä sai minut vielä kerran uskaltautumaan oman ääneni etsimiseen, mikä käy ilmi seuraavista päiväkirjakatkelmista:

"Varjoelämää, milloin oikea alkaa? Miksei kukaan hyvä kirjailija kirjoita lisää kirjoja? Miksi tuijotan telkkarista figuuriluistelua ja toivon, että siellä olisi V. Petrenko?" ihmettelin 19.11.91, jolloin muistan olleeni elämänmuutoksesta ja unenpuutteesta turhautuneimmillani. Joulun jälkeen oli pakko alkaa tehdä asialle jotakin:

"Omaa stooriakin vilkaisin tänään, minäkerronta alkaa sittenkin tuntua hyvältä ratkaisulta" 9.1. 92. "Pään sisäisiä seikkailuja vaan täytyy harrastaa" 1.2.92. Pään sisältä seikkailut alkoivat vähitellen siirtyä myös tietokoneen ruudulle, vaikka epäilyksiä kirjoittamisen järkevyydestäkin oli:

"Dekkariakin yritän vääntää, en tiedä, onko siitä yhtään mihinkään" 11.3. 92 . "Olen vain kirjoitellut dekkaria ja laiminlyönyt lisuria. Tiedän, ettei se ole kovin järkevää, dekkari on epävarma sijoitus, mutta juuri nyt haluan kirjoittaa sitä." 18.3. 92. Kirjoittaminen tempaisi mukaansa, tuntui omalta jutulta, ja koko elämä vaikutti järkevämmältä:

"Konsta on söpö. Minä leikin sen kanssa, kirjoittelen, olen onnellinen. Mietin, pitääkö dekkarissa olla klassisen juonen etusijalla, vai ei. Eikö konventioita voi murtaa. Uskon juttuun, mutta mietin, kurkotanko taas kuuta. Hassua. Sen näkee sitten. -- Olen ollut ONNELLINEN. Ehkä tuo kirjoittaminen on pannut minuun elinvoimaa. Onko minut sitten muka luotu siihen?" 19.3. 92.

"Nyt en kirjoita (päiväkirjaa) omalla tyylilläni. Olen tainnut sisäistää Marian sanaston liian totaalisesti. Sain dekkarikäsärin ekan version tänään valmiiksi. Agricolan päivä, oisko hyvä enne? Pelkään, että se merkitsee minulle liikaa. Uskon itse omaan tekstiini, mutta uskooko kukaan muu? Dekkari tuntuu minulle oikealta formaatilta, olen juonenvääntäjä, en niin kovin syvällinen. Mutta onko tekstilläni kantoa oman pääni ulkopuolella?

"Nyt täytyy hioa yksityiskohtia, tarkistaa faktoja. " 9.4. 92.

Heittäydyin kirjoittamiseen niin täysillä kuin alle puolivuotiaan lapsen äiti voi. Vauva nukkui parvekkeella vaunuissa. Olin sitonut niihin köyden, josta vetämällä saatoin liekuttaa vaunuja tarvitsematta nousta tietokoneen äärestä. Minulla on jopa muistikuva imettämisestä ja kirjoittamisesta yhtä aikaa. Kun työ oli valmis, iski pelko ja henkinen krapula:

"Kerään rohkeutta soittaakseni Sirkalle (1) Tammeen. On toki mahdollista, ettei se ole paikalla. Mikko (2) luki dekkarikässärin eilen ja oli sitä mieltä, että se on ok, ihan hyvä. Tiedän, ettei Mikko kehu, jollei ole syytä. Itsekin siihen olen melko lailla tyytyväinen". 4.5. 92.

"Vein sepitteen, työnimenä Ensimmäinen murhani, eilen Tammeen Sirkalle. -- Kirjailijaksiko minä haluaisinkin? Koko termi, koko asia on ollut minulle pirun arka ja traumaattinen, minun on ollut yhtä vaikea puhua siitä kuin monen muun tyypin rakastajastaan, joka on jättänyt sen." 8.5. 92.

Kesäkuun kymmenentenä 1992 sain tiedon, että Ensimmäinen murhani (1993) on hyväksytty julkaistavaksi. Se oli minulle tietynlainen oikeutus jatkaa kirjoittamista, niin kuin uuden kirjan julkaisuilmoitus aina on. En valinnut dekkarilajia siksi, että oletin julkaisukynnyksen olevan matalampi enkä siksi, että kuvittelin ansaitsevani dekkareilla enemmän rahaa kuin valtavirran romaaneilla -- vaikka yllätys kotimaisen dekkarin onnettoman pieni markkinaosuus kieltämättä oli. Lajinvalinta lankesi itsestään, varmaankin paljolti siksi, että angloamerikkalaisia feministidekkareita lukiessani olin tajunnut, kuinka laajat mahdollisuudet maailman ja ihmisten kuvaamiseen laji tarjosikaan.

Keväästä 1992 lähtien olen yrittänyt sopeutua kirjoittavan ihmisen elämään. Sujuessaan kirjoittaminen on hauskaa, taivaallista, hilpeää, onnelliseksi tekevää... Sen sijaan kirjan ilmestymisaika on vuosi vuodelta yhä helvetillisempää. Siinä vaiheessa valmiista teoksesta on jo sen verran irti, että kirjoittamishetken lumo on haihtunut ja sijalle on astunut syvä epäily omaa tuotosta kohtaan.

Tutkijan ja kirjailijan roolin yhdistäminen on kiinnostavaa, muttei aina ongelmatonta. Tiedän suomalaisista naisdekkareista paljon ja olen siksi kompetentti kriitikko, mutta oman kirjailijuuteni ansiosta joudun pidättymään niiden arvostelemisesta. Tutkijan tehtävänä ei ole arvostella vaan arvottaa, niinpä uskaltauduin kirjoittamaan tähän kirjaan mielestäni erittäin tarpeellisen artikkelin suomalaisen naisdekkarin historiasta. Toki jotkut asiat askarruttivat, kuten se, voinko kirjoittaa kriittisesti kollegojen teoksista. Missiosta huolimatta en tietenkään ole sitä mieltä, että tekijän sukupuoli tekee dekkarista automaattisesti hyvän tai huonon.

Kirjailija minussa kiihtyykin törmätessään dekkareihin, jotka on selvästi kirjoitettu siinä uskossa, ettei rikoskirjallisuudessa ole väliä, vaikka kieli olisi kömpelöä, juoni hutera ja ihmiskuvaus olematonta. Tutkija hymähtää ja yrittää sijoittaa teosta kirjallisuussosiologiseen kontekstiin ("tekijä on varmaan kuvitellut, että suomalainen rikoskirjailija ansaitsee hyvin"), kriitikko sorvaa pari purevaa lausetta.

--------
1 Sirkka Kurki-Suonio, kustannustoimittajani Tammessa jo vuodesta 1975.
2 Mikko Lensu, tutkija, aviomieheni.