1 | 2 | 3 | 4 | 5

Mutta miksi murhia?

Olen aina ahminut arvoituksia. Dekkarinälkä heräsi heti lukemaan opittuani, siirryin sujuvasti Viisikoista Agatha Christieen. Muistan hyvin hiihtoloman vuonna 1973, jolloin täytin yhdeksän vuotta ja luin ensimmäiset Christieni, Kuolema ilmoittaa lehdessä (1950) ja Kymmenen pientä neekeripoikaa (1939) (joista edellisestä pidän edelleen enemmän, jälkimmäinen propagoi liikaa kuolemanrangaistuksen puolesta). Yksi lapsuuden suurimmista dekkarielämyksistä oli Eeva Tenhusen Mustat kalat (1964), jonka olen reilun kahdekymmenen vuoden aikana lukenut uudelleen ja uudelleen, edelleenkään kyllästymättä.

Arvoitukset ja niihin kietoutuneet ihmissuhteet kiehtoivat alusta lähtien enemmän kuin väkivaltaiset toimintakohtaukset. Luin läpi kaikki Christiet, Langit ja vastaavat naisten punomat salapoliisikudelmat. Väliin niistä löytyi joku samastumiskohdekin, toisin kuin miesten kirjoittamista dekkareista. Koska en ollut äidillinen hoivaaja enkä hekumallinen, paha kaunotar, tunsin muuten herkullista Chandleria lukiessani jääväni aina ulkopuolelle.

Ensimmäisen kerran kokeilin dekkarin kirjoittamista jo ala-asteella, jolloin sepustin kaksi kouluvihkoa pitkän salapoliisiaineen Agatha Christien tyyliin. Murhaa ratkomassa seikkaili itse Hercule Poirot, ja käyttelin innoissani idolini teoksista oppimiani hämäysjuonia ja vääriä johtolankoja. Nautin suuresti tarinan kehittelemisestä, valitettavasti vihkot ovat kadonneet.

Kouluaikainen esikoisteokseni Ja äkkiä onkin toukokuu (1976) sisältää monia dekkarimaisia aineksia. Kuvaan koululaisnelikkoa, joista yhden isä on poliisi -- oma silloinen toiveammattini. Toinen joukon pojista, Illi, taas ajautuu murtojengiin ja joutuu poliisikuulusteluun; Illin oma isä on vankilassa. Kirjan lopussa murtojengin pomo kuolee mopo-onnettomuudessa. Muodikasta 70-lukulaista yhteiskuntarealismia á la yksitoistavuotias kirjoittaja -- ja myös sellaisia teemoja, jotka voi tunnistaa aikuisenkin minän tuotannosta.

Seuraava kirjani Kitara on rakkauteni (1981) puolestaan kuvaa lukioikäistä punkbändin kitaristi- ja biisintekijäpoikaa Keniä. Vasta vuosia myöhemmin käsitin, että poikapäähenkilöstä kirjoittaminen oli tapani etäännyttää tämä itsestäni. Teos käsitteli asioita, jotka olivat siihen aikaan keskeisiä omassakin elämässäni: päähenkilön vierauden tunnetta koulussa ja kotipaikkakunnalla, itseilmaisua taiteen kautta, onnetonta rakkautta.

Joskus on käynyt mielessä, mitä näille kaikille ihmisille kuuluu. Ehkäpä esikoisteokseni punatukkainen ja reipasotteinen Irre onkin Maria Kallio pienenä ja Kitara on rakkauteni -teoksen epäsovinnainen Mirka Maria teini-ikäisenä. Tarkkasilmäinen lukija saattaakin huomata, että Kenin Kaljanjuojat-bändin rumpali on nimeltään Pasi, ja samanniminen mies rummuttelee Maria Kallion kanssa dekkarissa Kuparisydän (1995), kun nuoruuden yhtyeet jammailevat jälleen yhdessä. Sama kaveriko? Mitä ilmeisemmin.

En nuortenkirjoja pusertaessani erityisemmin ajatellut, että minusta joskus tulee feministinen dekkarikirjailija. Varsinaisen dekkariherätyksen koinkin vasta keväällä 1988. Odotellessani filosofian kandidaatin papereita ja väsäillessäni epätoivoisesti työpaikkahakemuksia vakinainen virka tähtäimessäni lukaisin silkasta kirjallisuushistoriallisesta mielenkiinnosta kaikki siihen asti julkaistut kotimaiset naisdekkarit. Projektin ollessa kesken satuin törmäämään Liisi Huhtalaan (1) Helsingin yliopiston kirjaston vessassa. Kun kerroin, mitä puuhailin, hän pyysi minua kirjoittamaan Ruumiin kulttuuri -lehden tekeillä olevaan naisnumeroon 1940-luvun suomalaisista naisdekkareista. Kyllä-vastaukseni oli kohtalokas, sillä se vietteli minut lopullisesti rikosten poluille.

Samana kesänä ihastuin syvästi, tosin fiktiiviseen henkilöön. Olin löytänyt P.D. Jamesin teokset ja runoilijapoliisi Adam Dalglieshin. Minulla on aina ollut tapana suhtautua kuvitteellisiin henkilöihin hyvin todellisina, niinpä tämäkään epälihallinen rakkaus ei minua yllättänyt. Mutta siinä missä ihailin Dalglieshia, samastuin lukiessani teosta Murha ei sovi naiselle (1972) voimakkaasti Cordelia Grayihin. Samoihin aikoihin luin kaikki Ruth Rendellin Wexfordit ja osan Sayersejä ja mietin kummissani, miksi minä pidin näistä kirjoista niin kamalan paljon enemmän kuin vaikkapa Chandlereista tai Mauri Sariolasta, jota -- uskallan sen viimein julkisesti tunnustaa -- en yksinkertaisesti jaksa lukea.

Sitten ilmestyi Ruumiin kulttuurin paljonpuhuttu naisnumero, jossa esiteltiin myös uutta ulkomaista naisdekkarisatoa. Amanda Cross, Sara Paretsky, Liza Cody... Luin silmät pyöreinä, sitten säntäsin kirjastoon ja Akateemiseen kirjakauppaan tuhoamaan olemattomia rahavarojani. Ja tajusin, että olin löytänyt ison läjän MINUN kirjojani. Kirjoja, joita oli saatava lisää. Kirjoja, jotka antoivat iloa ja auttoivat jaksamaan.

Olin koko elämäni kamppaillut sen kanssa, että en oikein sopinut naiseksi, mutta ei minusta mieheksikään olisi ollut. Olin miettinyt miten yhdistää se puoli minusta, joka lukee runotyttöjä ja Saima Harmajaa, pitää kokkaamisesta ja meikkaa kaupungille lähtiessään, siihen puoleen, joka ryyppää siinä missä miehetkin, katsoo fanaattisesti yleisurheilua, ei voisi ikinä kuvitellakaan meikkaavansa lenkkipolulle eikä erityisemmin rakasta siivoamista eikä röyhelöverhoja? Ja mistä löytää kohtalotovereita ja esikuvia, sellaisia, jotka ovat iloisia omasta naiseudestaan, mutta haluavat samalla rikkoa sukupuolen asettamia odotuksia? Sellaisia naisia, jotka voivat tehdä mitä vaan ja mennä minne vain.

Löysin sielun sisaria uusista feministisistä dekkareista. Nauroin tuttuuden ilosta molskahtaessani V.I. Warshawskin (2) kanssa viskilasin kruunaamaan kylpyyn tai kälättäessäni kirjallisuudesta Kate Fanslerin (3) kirjastonnurkassa. Kaahailin autorämälläni Sharon McConen (4) perässä ja hämmästelin Rozin t-paitoja Carlotta Carlylen (5) tutusti sotkuisessa keittiössä. Olin saanut liudan uusia, mainioita ystäviä, jotka tekivät sen, mihin itse en ole koskaan kyennyt: pistivät maailmaa järjestykseen.

Mielestäni ei haittaa, jos lukemani kirjat kyseealaistavat pönkittyneitä yhteiskunnallisia arvoja. Vaikka en erityisemmin välitä julistuskirjallisuudesta, minua on aina kiinnostanut se, millaisia moraalisia arvoja teoksiin on sisäänrakennettu. Ja kai humanistina ja poliittisesti punavihreänä tulen aina kailottamaan tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Kyllähän minä äiti Agathasta pidän, mutta se arvomaailma... Feministidekkareissa pystyin hyväksymään senkin.

Vuosina 1988--90 tein sinänsä kiinnostavaa ja palkitsevaa, mutta kuitenkin minulle vääränlaista työtä Tapiolan kuoron intendenttinä. Niinä vuosina tarvitsin usein poispääsyä todellisuudesta. Se löytyi dekkareista. Luin kaiken, minkä käsiini sain, ja välillä kieltämättä muistelin pöytälaatikkoon haudattua puolitekoista käsikirjoitustanikin. Mutta vielä en uskaltanut tunnustaa itselleni, että tahdoin kirjoittaa. Alkuvuodesta 1990 heittäydyin tyhjän päälle, sanouduin irti työpaikastani ja päätin ryhtyä päätoimisesti tekemään lisensiaattityötä suomalaisista naisdekkareista.

Aiheenvalintaan vaikuttivat monet syyt. Mielestäni ei kannata ryhtyä tutkimaan mitään muuta kuin sellaista, joka itsestä on kiinnostavaa. Graduni olin tehnyt Henry Parlandin lyriikasta, ja kieltämättä Parlandin parissa jatkaminen olisi ollut mielekästä. Mutta kun valmistuttuani hain ohjausta Svensk Litteraturin laitokselta minun annettiin ymmärtää, ettei suomenkielisen kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan sopinut tulla huseeraamaan heidän hiekkalaatikolleen -- tai ainakin niin epävarmuuspäissäni asian tulkitsin.

Ehkä myös kaipasin laillista syytä dekkarinlukemismanialleni. Olin erittäin hämmästynyt siitä, kuinka vähän suomalaisia dekkareita oli tutkittu. Olemassa oli vain yksi historia, Timo Kukkolan Hornanlinnan perilliset (1980), jossa naiskirjailijat esiintyivät vain sivulauseissa. Minua alkoi kiinnostaa marginaalin marginaali, 1980-luvun lopulle asti liian kevyeksi kategorisoitu rikoskirjallisuus, jonka alhosta vain muutama miespuolinen tekijä oli päässyt murtautumaan. Miksi naisten, kuten Eeva Tenhusen, mielestäni mainioita kirjoja ei arvostettu? Oliko olemassa suomalaisen naisdekkarin prototyyppiä? Ja miksi suomalaiset naiset eivät kirjoittaneet naispuolisista etsivistä? Niihin kysymyksiin halusin saada vastauksen ryhtyessäni tutkimaan suomalaisia naisdekkareita.

Alusta alkaen huomasin, että kyseessä oli eräänlainen missio. "Suomalaisia naisdekkareita, ai onko niitä muka?" oli yleinen kommentti, kun kerroin tutkimusaiheestani. Kun aloin pitää ääntä esimerkiksi Outi Pakkasen ja Sirpa Tabet´n teoksista, en vielä kuvitellut päätyväni heidän kollegakseen. Tutkijan ja kriitikon olikin helppoa aloittaa suomalaisen naisdekkarin profiilinnosto, kun ei vielä ollut omaa lehmää ojassa.

Muistan vielä ne pari työteliästä mutta onnellista kuukautta, jotka vietin vapaana tutkijana. Lämmin kevät, huhtikuun auringonpaiste parvekkeella, luettavana vuoroin joku dekkari, vuoroin vaikkapa Carolyn G. Heilbrunin stimuloiva Hamlet´s Mother and Other Women ... (1990) Se oli elämää! Ihana teon- ja ajatuksenvapaus kesti kuitenkin vain pari kuukautta, sitten minut imartelevasti napattiin Helsingin yliopistolle ensin kesäassistentiksi, sitten talveksi lehtoriksi. Eipä siinä opettamiselta paljon tutkittu, mutta jonkinlaisessa alussa lisensiaattityöni kuitenkin oli, kun hyppäsin pois siitäkin laivasta, äitiyslomalle elokuun alussa 1991.

---------
1 Silloinen Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen lehtori, myöhemmin apulaisprofessori, nykyinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
2 Sara Paretskyn teosten yksityisetsivä.
3 Amanda Crossin teosten päähenkilö, kirjallisuuden professori ja harrastelijaetsivä.
4 Marcia Mullerin luoma yksityisetsivä.
5 Linda Barnesin luoma yksityisetsivä.