1 | 2 | 3 | 4 | 5

 

On oikeastaan kummallista että minusta tuli kirjailija, sillä en koskaan ole oppinut pitelemään kynää oikeaoppisesti. Koulun alaluokilla opettajani yrittivät epätoivoisesti saada minut vaihtamaan itse keksimäni kynänpitoasennon siihen ainoaan oikeaan, jolla tuotettaisiin pyöreää, helposti luettavaa kaunokirjoitusta. He eivät onnistuneet. Käsin kirjoittamani teksti on aina ollut mahdotonta luettavaa, mistä varsinkin yläasteen äidinkielenopettajani (ironista kyllä, oma äitini) jaksoi toistuvasti huomautella.

Ehkä yksi syy harakanvarpaisiini oli se, että ajatuksillani oli tapana kiitää kynää nopeammin. Niinpä en suinkaan muuttanut ensimmäisiä tarinakehitelmiäni kirjaimiksi. Saatoin istua tuntikausia pimeissä vintinportaissa tai huoneessani peiton alla ja sepitellä mitä hurjimpia juttuja. Päivän paras hetki oli yleensä nukkumaanmenoaika, sillä valojen sammuttua ja samassa huoneessa nukkuvan pikkusiskon sammahdettua sain rauhassa karata omiin maailmoihini, jotka jatkuivat uniinkin asti.

Minusta tuli kirjailija siksi, etten ole koskaan viihtynyt kaikille yhteisessä todellisuudessa. Itse keksityissä maailmoissa on mukavampaa. Viihdyn erittäin hyvin myös muiden luomissa kuvitteellisissa maailmoissa. Kirjanarkomaani minusta tuli heti, kun opin lukemaan. Edelleen tunnen oloni turvalliseksi missä tahansa -- verotoimistossa, lastenlääkärillä, jopa huoltoasemalla -- kunhan laukussani on vähintään yksi kaunokirjallinen teos ja muistinpanovihko, avaimet muihin todellisuuksiin.

Vuosi vuodelta toisten ihmisten kanssa kommunikoiminen on tullut vaateliaammaksi. Siis lihaa ja verta olevien ihmisten, sellaisten joita tapaa ruokakaupan kassalla ja kustantajan infotilaisuuksissa. Onneksi sepitetyt ihmiset ovat olemassa. On riemullista löytää sukulaissieluja kirjan sivuilta, kohdata itselle ominainen tapa hahmottaa maailmaa toisenkin tekstissä. Silloin tuntee, ettei yhteyden saaminen toisiin ihmisiin olekaan niin mahdotonta, kuin miltä arkielämässä usein vaikuttaa. Kirjoittaminenkin on pohjimmiltaan yhteydenottoyritys. Romaani on kuin pullopostiviesti, jonka lähettää aaltojen vietäväksi toivoen, että sen löytää joku, joka osaa avata pullon ja ymmärtää viestiin kirjoitettua kieltä.

Nuoruudessani se, että kirjoitin ja olin julkaissut esikoisteokseni jo 12-vuotiaana pikemminkin erotti kuin yhdisti minua ihmisiin. Kirjoittaminen ei ollut ainoa syy, jonka takia sain kummajaisen leiman otsaani, eivätkä jatkopaineet, joihin en pystynyt vastaamaan, läheskään ainoa syy siihen, että sairastuin 14-vuotiaana anorexia nervosaan. Silti se, että minusta käytetään nimitystä kirjailija, tuntuu ajoittain edelleen ahdistavalta. Minun ei ole helppoa tunnustaa ammattiani ventovieraille ihmisille.

Kotikaupungistani Outokummusta lähdettyäni yritin lähinnä salailla häpeällistä menneisyyttäni, joka oli tuottanut kaksi nuortenromaania. Pääsin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistoon, ja törmäsin luentojen välillä kuppilassa jatkuvasti romaanisuunnitelmistaan kertoviin tyyppeihin. Kuuntelin kiinnostuneena, mutta en osallistunut leikkiin. Kun sitten lasten- ja nuortenkirjallisuuden praktikumin vetäjä paljasti tekoseni muille, olin äärettömän nolo.

Opiskeluaikoina omat kirjoittamishaaveet vähitellen tyrehtyivät, ja gradua tehdessäni varmistuin lopullisesti siitä, että haluaisin tulla tutkijaksi. Vain miehelleni uskalsin tunnustaa haaveilevani elämästä, johon sisältyisi sekä tutkimista että kirjoittamista itse sekoittamanani cocktailina. Opiskeluaikoina en uskonut kuitenkaan pystyväni näitä odotuksia täyttämään. Vasta gradunteon jälkeisessä henkisessä krapulassa intouduin kokeilemaan pari vuotta aiemmmin ystäväpiirissä ilmaan heitettyä ideaa: dekkaria, jonka pääaineksena olisivat opiskelijakuoron ihmissuhdelonkerot.

 

 
 

Katso myös:

Usein kysytyt kysymykset